Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Aito kansallistunne, joka täyttää mielet ja sydämet itsenäisyyspäivänä, ei ole mitään nationalismia, vaan tervettä isänmaallisuutta. Meidän, jotka vielä muistamme ne monet iltapuhteet, kun isämme ja naapurin isännät kävivät läpi omia sotamuisteloitaan, tähän tunteeseen on helppo asettua. Kyllä siinä asetuttiin aina kuuloetäisyydelle hyvin tarkkaan. Ei se varmaan aivan terveellistäkään ollut, kun holkissa ollut Työmies tupakka kärysi monen ukon suupielessä niin, että pieni pirtti oli savusta harmaana. Mielenkiintoisia oli kuitenkin jutut. Välillä oltiin Äyräpäällä, toisella kertaa Aunuksella ja taisi Tali-Ihantalakin useita kertoja jutuissa vilahtaa. Monet miehistä niin, kuin isänikin, olivat reilut viisi vuotta itsenäistä Suomea puolustaneet. Tänään viimeksi ja monta kertaa aikaisemminkin on muutamien sotaveteraanien jälkeläisten kanssa keskusteltu tämän päivän sotaväen mahdollisuuksista puolustaa isänmaataan. Voi olla, että itku tulis monelta pojalta, jos tosipaikka tulisi. Täytyy toivoa maailman päättäjiltä viisautta, ettei tällaisiin kokemuksiin tarvitse joutua. Sota-aikana Suomella oli kolme rintamaa, jolla isänmaata puolustettiin. Oli sotarintama, kotirintama ja rukousrintama. Monet sodassa mukana olleet pitivät rukousrintamaa tärkeimpänä, materiaaliltaan ylivoimaista vihollista vastaan. Tähän rintamaan varmaankin on syytä nytkin  luottaa, ettei muita rintamia enää koskaan tarvittaisi.